Kaapista loppuu happi! - Miten ja miksi kertoa ettei ole hetero

Tiistai 6.3.2007 klo 15:16 - Riitta Räihä

Olin 16-vuotias kun myönsin itselleni olevani lesbo. Oman identiteetin muodostaminen oli niin helpottavaa, että halusin jakaa tiedon myös läheisteni kanssa. Parin vuoden kuluessa tulin ulos ystäville ja lähisuvulle.

Äitini ensireaktio oli lämmin mutta huolestunut. Hän kertoi rakastavansa minua joka tapauksessa, mutta olevansa huolissaan johtuiko lesbouteni hänestä. Kesti kuukausia ennen kuin keksin täydellisen vastauksen. Koska olen onnellinen ja sinut itseni kanssa, lupasin lähettää äidille kiitoskortin jos hän pystyisi todistamaan olevansa syy lesbouteeni. Itsesyyllistäminen loppui siihen.

Minun ja isäni välinen suhde koostui kotona asuessani lähinnä lyhyistä tokaisuista, joten hoidin ulostulon samaan tapaan. Oli äidin 50-vuotissyntymäpäivä ja perheemme aamukahvilla. Kyllästyin hiljaisuuteen ja tokaisin lyhyesti: ”Isä, minä olen lesbo.” Isän vastaus oli ytimekäs ”pyh”.

Jatkoimme keskustelua vasta vuotta myöhemmin, kun esittelin hänelle ensimmäisen tyttöystäväni. Vaikka isä ei ikinä ole suoraan sanonut hyväksyvänsä minua, hän osoittaa sen jatkuvasti käytöksellään.


Läheisille kannattaa kertoa henkilökohtaisesti, mutta puolitutuille voi tiedottaa toisinkin. Helpoiten ulostulo onnistuu julkkiksilta. Kun Jari Sillanpää kertoi iltapäivälehdille entisen kumppaninsa olevan mies, tieto tavoitti kerralla koko Suomen.

Meille taviksille ei soitella Seiskasta, mutta esimerkiksi Iisalmen Sanomien yleisönosastolle eräs tyttö kirjoitti biseksuaalisuudestaan omalla nimellään. Se on kätevä tapa kertoa kaikille yhdellä kertaa, sillä itsensä toistaminen on tylsää. Kuinka monella eri tavalla voi kertoa pitävänsä vain, enemmän tai myös omasta sukupuolestaan?

Ulostulo on jatkuva prosessi. Aina kun tutustun uuteen ihmiseen, joudun päättämään tuonko esille lesbouteni ja miten. Edes kahdeksan vuoden harjoittelun jälkeen ulostulo ei suju rutiinilla. Siksi onkin kätevää omistaa rintamerkkejä. Kun heteronormatiivisuus iskee, osoitan vain laukkuuni kiinnitettyä ”En ole hetero” -merkkiä ja homma on selvä.


Myös ystävieni kokemukset ulostulosta ovat pääosin positiivisia. Aika tekee tehtävänsä ja vanhempien huolia vähentää tieto, ettei homo- tai biseksuaalisuus tee hedelmättömäksi. Vaikka adoptiota ei sallittaisikaan samaa sukupuolta oleville pareille ja hedelmöityshoitolaki olisi mennyt läpi meille epäedullisessa muodossa, kyllä vauvakuume keinot keksii. Äidin ja isän ei siis tarvitse luopua toivosta saada lapsenlapsia.

Ei ole helppoa olla tuttavapiirinsä ensimmäinen julkihomo, mutta jonkun sekin on oltava. Ennakkoluulot vähenevät, kun tuntee henkilökohtaisesti ”sellaisen”. Toisten on helpompaa vain seurata esimerkkiä. Suvulle kertomisessa auttaa, että nykyään mummotkin oppivat homojen ja lesbojen olemassaolosta Salkkareista. Keskustelua on yksinkertaisempaa käydä, kun oikeat termit ovat tiedossa.


Yksikään ystävä ei ole hylännyt minua lesbouteni takia ja perheenikin hyväksyi minut pienen kypsyttelyn jälkeen. Minulle ulostulosta on ollut vain positiivisia seurauksia.

Jokaisella on oikeus valita itse kertooko vai ei. Ulostulo on usein vaikein pala juuri itselle. Omat ennakkoluulot muiden suhtautumisesta ovat syvään juurtuneita ja niistä on hankala vapautua, mutta kertominen kannattaa. Rehellisesti omana itsenään on mukavampi elää.

 

 

Kirjoitus on julkaistu Joensuun Seudun Vasemmistonuorten Punaratas-lehdessä keväällä 2006 

Naisten asema työmarkkinoilla - Suomi tasa-arvon takapajula?

Tiistai 6.3.2007 klo 15:07 - Raisa Musakka

Naiset näyttävät muodostavan työnantajan kannalta kiusallisen joukon kaikissa ikäryhmissä. Alle kolmekymppinen on automaattisesti riskiryhmässä jäädä äitiyslomalle. Pienten lasten äiti on riski, koska pelätään poissaoloja lasten sairastamisen vuoksi. Tämän jälkeen nainen onkin yhtäkkiä liian vanha, sillä naiset kokevat ikärasismia miehiä nuorempina ja enemmän. Tällaisen yhteiskunnallisen todellisuuden ympäröidessä ei ole ihme, että juuri nuoret naiset sairastuvat masennukseen ja uupuvat yhä useammin. Monet joutuvat työhönottotilanteessa vastaamaan uteluihin lastenhankkimissuunnitelmista. Nuorta naista ei pitäisi nähdä pelkästään potentiaalisena synnyttäjänä, eikä myöskään raskaus ole sairaus, vaan naisen erityinen, luonnollinen olotila. Jos se vaikuttaa virantäyttöön tai vastaavaan, se on syrjintää sukupuolen perusteella – mikä puolestaan on ihmisoikeusrikkomus.

Suomalaisen tasa-arvon maine ja sen toteutuminen käytännössä eivät kohtaa. Yhdenvertaisesta sukupuolesta riippumattomasta koulutusjärjestelmästä näyttää olevan apua naisille vain tutkinnon suorittamiseen saakka.

Suomessa samanpalkkaisuuslaki tuli voimaan vuonna 1963, ja laki naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta vuonna 1987. Euroopan unionin maissa miesten ja naisten välinen palkkaero on keskimäärin 15 prosenttia. Suomessa se on tällä hetkellä 20 prosentin luokkaa. Euroopan unioni on myös antanut Suomelle huomautuksen, koska työmarkkinamme ovat niin sukupuolittain jakautuneet. Työmarkkinoiden sukupuolittuneita käytäntöjä on yritetty murtaa, mutta historia osoittaa, että naisten tullessa miesten hallitsemalle alalle, miehet katoavat ammatista, jonka jälkeen alan palkkakehitys hidastuu. Ala ”naisistuu”, jolloin status ja palkkaus laskevat. Tyttöjä myös kehotetaan opiskelemaan miehisiksi miellettyjä aineita ja hakeutumaan miesvaltaisille, vielä ”naisistumattomille” ammattialoille. Kuitenkin tutkimusten mukaan poikavaltaisen koulutuksen suorittaneiden tyttöjen työttömyys on muita korkeampi.

Nuorten naisten asema epävarmuudessa pätkätöiden, työttömyyden, työn ja perheen välillä on ongelma, joka on aidon tasa-arvon saavuttamisen ytimessä. Työelämä rakenteineen on ollut miesten miehille rakentama pelikenttä, ja siksi tarvitaan sukupuolinäkökulmaa. Sen avulla naiset voivat vaatia miehille varattujen taloudellisten ja sosiaalisten tilojen uudelleenjakoa. Tämä tarkoittaa, että tasa-arvon saavuttaminen edellyttää radikaaleja työelämän rakenteen muutoksia. Mutta ensin on uskallettava kysyä, kuka oikeastaan on tasa-arvoinen? Onko sinulla naisena samat taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset mahdollisuudet kuin miehillä? Saatko samanlaista huomiota ja kunnioitusta yhteiskunnassa? Tienaatko vertailukelpoista palkkaa työstäsi?

 

Kirjoitus on julkaistu Joensuun Seudun Vasemmistonuorten Punaratas-vaalilehdessä 2007

Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiinsa

Keskiviikko 14.2.2007 klo 20:33 - Riitta Räihä

Samaa sukupuolta olevat parit saavat Suomessa virallistaa parisuhteensa ja naispareille sallitaan hedelmöityshoidot. Kuitenkaan pariskunnille syntyvät lapset eivät saa virallista suhdetta ei-biologiseen vanhempaansa. Perheen sisäinen adoptio tarkoittaa sitä, että ei-biologinen vanhempi adoptoi elämänkumppaninsa lapsen – sosiaalisesta vanhemmasta tulee juridinen vanhempi. Ilman perheen sisäistä adoptiota näissä sateenkaariperheessä varsinkin lapset saattavat joutua kärsimään.

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi vuonna 2003 mietinnön nimeltä ”Lapset ja rekisteröity parisuhde”(Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2003:10), jossa käsitellään suurimpia ongelmakohtia. Yhdessä lapsen hankkivasta naisparista vain biologinen äiti on oikeutettu vanhempainvapaaseen ja vain hän voi siis olla yhteisen lapsen juridinen vanhempi. Lisäksi yhteiset lapset eivät ole oikeutettuja perimään sosiaalista vanhempaansa ilman erillistä testamenttia ja tällöinkin he kuuluvat kalliimpaan perintöveroluokkaan kuin juridiset lapset. Koko ikänsä yhdessä kasvaneet sisarukset voivat siis joutua hyvin erilaisiin tilanteisiin vanhempien kuollessa riippuen siitä, kuka heidät on synnyttänyt.

Mietinnön mukaan lapselle ei aiheudu haittaa siitä, että hän kasvaa kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman kasvattamana. Siinä todetaan myös, että naissuhteeseen lapsia hankkivat joutuvat miettimään lastenhankintaa ja analysoimaan vanhemmuuttaan heteropariskuntia perusteellisemmin. Naisparien lapsista siis kasvaa vähintään yhtä vastuullisia aikuisia kuin muunlaisissakin perheissä kasvaneista.

Mietinnössä suositellaan perheen sisäisen adoptio-oikeuden myöntämistä rekisteröidyssä suhteessa eläville pareille sekä mahdollisuutta yhteisen ottolapsen ottamiseen silloin, kun lapsi tulee parin lähipiiristä. Lisäksi siinä toivotaan rekisteröidyn parisuhteen rinnastamista avioliittoon koskien esimerkiksi vanhempainvapaita.

Syyt joilla perustellaan samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeuden vastustamista vaihtelevat laidasta laitaan. Joskus sitä perustellaan sillä, etteivät homoseksuaalit ole tarpeeksi hyviä vanhempia. Joskus taas lapsen parhaalla. Mietinnössä todetaan, että pelko ei-heteroseksuaalien huonommuudesta vanhempina on turha. Lapsen paras taas tuntuu olevan lähinnä abstrakti käsite, jota kaikki keskustelun osapuolet voivat käyttää sitä sen enempää perustelematta.

Oikeus perheen sisäiseen adoptioon selkeyttäisi lasten asemaa perheessä ja edistäisi heidän mahdollisuuksiaan tulla kohdelluksi yhdenvertaisesti verrattuna muihin lapsiin ja jopa heidän omiin sisaruksiinsa. Sosiaali- ja terveysministeriön mietinnössä tulkitaan, että YK:n lasten oikeuksien julistuksessa mainittu lasten oikeus olla yhdenvertainen lain edessä pitää sisällään sen, ettei lapsia saa laittaa eri arvoiseen asemaan sen perusteella, mitä sukupuolta hänen vanhempansa ovat. Näin ollen perheen sisäisen adoptio-oikeuden evääminen samaa sukupuolta olevilta pareilta rikkoo YK:n suosituksia vastaan.

Sisältöä tuottamassa..

Keskiviikko 7.2.2007 klo 14:04 - Riitta Räihä

Aloitan blogini kirjoittamisen näinä päivinä. Juuri nyt pyrin vastaamaan muutamiin puuttuviin vaalikoneisiin. Tulin ehdokkaaksi kesken kampanjan, joten en ole vielä ehtinyt kirjoittaa vastauksia kaikkiin maailmankaikkeuden kysymyksiin ;)